Normaali elämä pelottaa

Kuten monelle muullekin trumaperäisen dissosiaatiohäiriön omistavalle, normaali elämä voi olla pelottavaa. Siitä ei oikein ole kokemusta. Kun päätin aloittaa opiskelun, aluksi olin ihan että jees. Näin on aina, kun otan uusia askelia (alan seurustella, otan uuden työpaikan vastaan jne.). Nytkin vasta tälleen yli viikon jälkeen päätöksestä on tullut ihan hirvittäviä pelkoja, että jos en onnistukaan ja jos kaikki menee myttyyn. Uudet askeleet voi olla todella pelottavia. Mutta haluan uskaltaa. En voi jatkuvasti odottaa jotain "parempaa aikaa", kun sitä ei nyt tässä ole tullut...sitä täysin oireetonta aikaa. Oon kohta 60-v, jos ajattelen, että en vielä ole valmis.

Riskien otto on pelottavaa. Päätösten teko on pelottavaa. Uusien askelien otto on pelottavaa. Se, kun ei voi varmistella tulevaisuutta on pelottavaa. Mutta jos pelkää koko ajan, menettää elämänsä. Silloin ei elä, silloin on vain jossain norsunluutornissa varmistelemassa, ettei mikään koske ja katsoo kun elämä lipuu ohi. Huoh. Toivottavasti uskallan...asioita.

Harkka yli puolen välin ja opiskelua pukkaa...

Oon nyt ollut harkassa neljä viikkoa. Nyt on viides menossa. Meen saman alan harkkaan vielä toiseksi seitsemäksi viikoksi, sitten kun tää harkka on ohi ja ryhmäviikko takana. Ystäväni kurssilta joutui lopettamaan oman harkkansa ja jäämään saikulle. Etsii nyt uutta stressittömämpää harkkapaikkaa. Saa olla kiitollinen, että oon viihtynyt omassa harkkapaikassa ja kaikki on siellä mennyt hyvin. Intoa on vielä, ei silleen liikaa, että kyllä ihan nauttii omasta ajastakin ja välillä tylsistyttää, mutta kuitenki silleen kivasti. Silti vielä taistelen oman hyväksytyksi/arvostetuksi tulemisen kanssa. Oikein välillä sisäisesti anelen hyväksyntää, vaikka kyllä mä oikeesti luulen, että sitä saan. En vaan usko.

Pääsin myös jatkamaan alan opintoja, joista olen osan suorittanut. Mulla olis uusi pätevyys siis hakusessa. Uskalsin nyt hakea ja satsata niihin, vaikka tulevaisuudesta ei tiedä, työllisyys alalla on huono ja oma vointi voi mennä miten vaan. Motivaatiota on nyt. Uskon myös, että silloin on hyvä yrittää, jos on motivaatiota. Ja koskaan tulevaisuudesta ei voi tietää.

Välillä, vaikka kokee kaikenlaisia onnistumisia, joku ( varmaankin lapsiosa) ihan selkeästi minussa itkee..se itkee silloinkin, kun on positiivista. Onkohan se saanut kokea liian vähän jossain vaiheessa positiivisia asioita..

Tässä käytän blogitilan hyväkseni myös suositellakseni erästä kirjaa, joka on laittanut mut pohtimaan asioita. Oon aiemminkin lukenut häpeätutkija Brené Brownin kirjoja, mutta viimeksi suomennetuin : Uskalla haavoittua - elä rohkeasti täydellä sydämellä tuntuu huipulta. Ostin sen jopa omaksi. Oikeastaan sitä ennen ois hyvä lukea saman kirjailijan kirja En olekaan yksin.
Me dissothan ei kauhean helposti uskalleta tai haluta uskaltaa olla haavoittuvaisia, koska se sattuu niin paljon...ja niin kauan ku ei pysty, ei tarvikaan. Mutta hyvä kirja tulevaisuutta varten.

Tällasta tänään.
Mitäs teille kuuluu? Saa lähettää sähköpostiin viestiä :)