Inspiraatio iski taas ennen nukkumaanmenoa. Silloin pitää avata kone ja kirjoittaa omia tuntemuksiaan ylös.
Nyt on niin, että tässä parin vuoden sisällä oon pettynyt ihmisiin (ehkä siksi, että mulla on ollut jotenkin idealisoitu kuva ihmisistä. Ja sitten, kun ihmiset onkin vain ihmisiä, niin oon turhautunut). Kun ihmiset eivät vastaakaan mun sanottuihin tai hiljaisiin toiveisiin. Samaten ystävät on varmaan pettyneet siihen, että vaikka kuinka yrittävät olla parhaansa mukaan mun tukena ja ystävinä, ei edistystä tapahdu. Hekin kohtaavat oman inhimillisyytensä. Niin..olen kokenut inhimillisyyden monissa eri muodoissa. Ja varsinkin omani...se oisi ihan oma stoori kerrottavakseen..mutta..tässä ehkä sitä epärealistista tai sitten realistista toivetta (itseäni ja toisia kohtaan), joka kumpuaa syvästä sisimmästä:
Ota minut vastaan, vaikka olisin surusta särkynyt,
tulisin mustaa vittaa kantaen surusävelet suussa soiden.
Ota minut vastaan, vaikka vihaisin maailmaa,
kiroaisin, sylkisin ja polkisin jalkaa sitä maata vasten, joka mua kantaa.
Ota minut vastaan, vaikka en näkisi mitään,
olisin turta ja mykkä ja musta ei sais selvää.
Ota minut vastaan, ole kiltti, ota minut vastaan.
Vaikka en sulle mitään antaa silloin voisi.
Ota minut vastaan ja vain ole siinä. Jos pystyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.