Traumaperäisesti dissosioivat - mitä lääkkeitä käytätte?

Ois mukava kuulla, että käytättekö lääkkeitä ja mihin olette saaneet niistä apua vai ovatko ylipäätään auttaneet?
Kertokaa ihmeessä!!

On se ottanut, mutta vähän antanutkin

Joskus mietin, että traumaperäinen dissosiaatiohäiriö on sekä antanut että ottanut minulta. Ehkä se on ottanut enemmän..siltä tuntuu nyt, mutta on se antanutkin.

En voinut alle parikymppisenä tietää mikä mua odottaisi ,kun "kasvan isoksi". Traumaperäinen dissosiaatiohäiriö ja kaikki siihen kuuluva tuli mulle yllätyksenä..epämiellyttävänä yllätyksenä 21-vuotiaana.
Mulla oli samanlaisia unelmia kuin muillakin ihmisillä, jopa ehkä suurempia kuin joillakin. Mun elämä muuttui täysin. Ja tällä hetkellä en tiedä mitä on realistista odottaa. Mä en tiedä pystynkö mä solmimaan kestävän parisuhteen saatikka olemaan äiti. Ekaan jotenkin vielä voin uskoa ihan pikkusen, mutta tohon vikaan on vaikea uskoa. On niin paljon omia ongelmia itsensä ja jaksamisensa kanssa, että on vaikea kuvitella, että pystyisi huolehtimaan jostakusta, joka on täysin riippuvainen minusta. En välttämättä jaksaisi yövalvomisia ja kaikennäköistä muuta mitä asiaan kuuluu. Nää on asioita, jotka tekee mut surulliseksi ja yksinäiseksi. Tulenko aina olemaan yksin? Ja onko minusta koskaan äidiksi? Tietenkin,kun Jumala-aspekti on olemassa..siis että usko Jumalaan, joka voi tehdä ihmeitä ja muuttaa elämää, niin toki kaikki on mahdollista. Mutta tahdon olla näissä asioissa realistinen...en halua tippua korkealta haaveista. Onneksi mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta edes.

Oon jounut luopumaan paljosta: urasta, tasapainoisesta elämästä, poikaystävästä, virkeästä sosiaalisesta elämästä, tasapainoisesta uskosta Jumalaan, matkustamisesta jne. jne.

No, mitä hyvää häiriöstä on. Oikeastaan ainut hyvä asia, jonka keksin on se, että musta on tullut melko ymmärtäväinen ihmisiä kohtaan, joilla on erilaisia elämäntilanteita ja vaikeuksia. Musta on tullut empaattisempi. Joskus se on kyllä ärsyttävääkin,kun sitten ei ole voimavaroja kuitenkaan auttaa.

Isoista asioista kirjoitin, mutta nyt ne "möröt" on sanottu ääneen. Niin...jäämme seuraamaan elämääni ja katsomaan millaiseksi se muodostuu. Nyt yritän tehdä tämänhetkisestä elämästäni mahdollisimman siedettävää ja hyvää.

Mutta tiiättekö, ei ole helppoa.

On minussa toinenkin puoli...

Kirjoitan myös blogia, jossa kerron mun inspiraatioista, innostuksista ja pohdin mua kiinnostavia asioita. En viitti sekoittaa sitä tähän blogiin, koska mulle on tärkeää, että tämä on anonyymi.

Millainen on sitten tämän mun "angstisen puolen (josta tänne kirjoitan) toinen puoli?
Se on mm. luova, helposti innostuva, syvällinen, herkkä ja empaattinen. Haluaisin nämä kaksi puolta sellaseen balanssiin, niin sitten tulisi jo aika hyvä. Mä en tykkää siitä, että musta nähdään vain toinen näistä puolista. Se luo tosi yksipuolista kuvaa musta. Siks on harmi, etten voi jakaa sitä toista blogia teidän kanssa, mutta ehkä mun ois syytä myös välillä tuoda sitä toista puolta täälläkin esiin, ettei jäisi kauhean yksipuoliseksi.

Niin...dissosiaatiossahan on kanssa puolista kyse. Ihmisen eri puolet tai persoonan osat tai elämänhistorian palaset eivät ole yhdistyneet, vaan "leijailevat" jossain erillään. Tällaisen ihmisen kohdatessaan saattaa tuntua tosi hämmentävältä. Varmasti minäkin olen hämmentänyt monia ihmisiä..jopa ystäviä ja poikaystäviäkin. No can do..yhdistymistä/integraatiota odotellessa..

Tässä on myös itse opettelemassa ymmärtämään muita "kaksipuoleisia ihmisiä..tai kolmipuoleisia.."...tai ylipäätään ihmisiä. Kaikillahan meillä on monia eri puolia..kaikki ei todellakaan ole mustavalkoista.

Facebook ja hylkäämiskokemukset

Kirottu facebook! Ei ole mukava kuulla, että jaan liian paljon asioitani facebookissa ja siksi ystäväni..siis ihmiset, joita kutsun ystävikseni, ei halua nähdä mun statuksia. Enää en jaa siellä mitään!

Tää on sama homma mikä toistuu lapsuudessa. Olet hyväksytty vain silloin, kun olet kiltti ja sulla on mukavat jutut. Kun ei ole, niin -> on parempi olla kiltti ja mukavat jutut tai sitten käy huonosti. Sitten sut "hyljätään".

Ei tunnu kivalta. Ei ollenkaan. Tuntuu kuin saisin olla vain puolittain minä. Niin monesti tuntuu siltä. Tiedän, että se ei ole totta (ainakaan monien läheisten ihmisten kohdalla), mutta kun se tunne tulee, niin meinaa tukehtua ja tulla hyperventilaatio. Ihan ku ei sais olla olemassa :(

Ennen facebookkia ei ollu näitä ongelmia. Ja kun on niin yksin...haluaa kirjoittaa mitä kivaa tai huonoa on tapahtunut. Ei ole vieressä sitä kumppania..ihmistä, jonka kanssa jakaa elämän. Niin..mitenkä nyt sit toimisin after facebook? Ketään ei voi velvoittaa kuuntelemaan mua muuta kuin terapeutin, jolle maksan siitä.

Dissosiaatiohäiriöisen elämää tänään

Eilen olin ensimmäistä kertaa Traumaperäisen dissosiaation vakauttamisryhmässä. Se oli tavallaan sellainen tiedotustilaisuus. Paljon en ryhmästä voi kertoa, koska on vaitiolovelvollisuus. Mutta on mukava päästä tapaamaan 19 kerran samasta häiriöstä kärsiviä ja opetella yhdessä ns. selviämään sen kanssa :) Mentelmiä kyllä varmasti voin tässä jatkossa jakaa.

Kun on aikaa, tuppaa tulemaan ikäviä asioita mieleen. Tänään lähdin töistä kesken, koska mahaa alkoi sattumaan niin paljon. Tulin kotiin ja siinä sitten jäi aikaakin vain olla. Tässä kohtaa tulee mukaan dissosiaatio ja muistot ja muut... Jos en jatkuvasti ole tekemässä jotain, antamassa huomiota johonkin esim. töihin, liikuntaan, lukemiseen, tv-sarjoihin (mulla "paras" pakokeino), niin sitten muistoja alkaa pyrkiä pintaan. Vähän yli vuosi sitten päättyi lyhyt seurustelusuhde. Tänään tuli kuitenkin pitkästä aikaa (kun ehkä oli sitä aikaa enemmän), ihan kauhea ikävä häntä yhtäkkiä...ihan jotenki puskan takaa. Vaikka itse olin se, joka tavallaan päätti lopettaa tuon seurustelun (osittain varmasti juuri häiriöni tähden), niin silti...vaikka aikaa on kulunut, silti ikävä voi yhtäkkiä puskea pintaan. Mietin, että mikä juuri tässä hetkessä ja juuri tässä vuodenajassa muistuttaisi tuosta ajasta? Muutama päivä sitten taisi sataa se "kunnon ensilumi"...niin..lähes koko seurustelun ajan oli lunta, oli loppusyksy ja talvi. Mulla on kyllä hassu mieli, kun se assosioi tai dissosio tolla lailla. En ollut myöskään töissä, vaan työtön eli päivisin kotona. Tänään sama homma. Olin siis päivällä kotona.

Joskus mun pitää miettiä kovasti, että mikä minkäkin tunteen/oireen laukaisee. Joskus sen löytää, joskus ei. Tervetuloa traumaperäisen dissosiaatiohäiriöisen elämään..No, tänään sentään tuli tunne, eikä oire. Se on aina terveempää!

Pääsin traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisryhmään!!!

Oon about neljä vuotta odotellut sitä, että tällainen ryhmä alkaisi. Se ois niin ku suunnattu just muntyyppisille ihmisille. En ole tavannut vielä ihmisillä, joilla on tällainen häiriö ja olis ollut kiva saada vertaistukea. On tuntunut niin yksinäiseltä tän häiriön kanssa. Nyt meidän maakunnassa järjestetään tänä keväänä ensimmäinen ryhmä, jossa on siis alle 10 jäsentä. Hakijoita oli paljon ja mä pääsin varasijalta mukaan!

Siellä käydään Traumaperäisen dissosiaation vakauttaminen -kirjaa läpi ja harjoitellaan ja tehdään niitä tehtäviä, joita siellä on. Odotan uteliaana, mutta myös pelolla, koska.....

Mun työaika per päivä pitenee sen takia, että joudun tänä ryhmäpäivänä lähteen puolelta päivin töistä pois. Se voi olla mulle hurja muutos, että yhtäkkiä teenkin 8-tunnin päiviä. Oon viimeksi tehnyt niitä pitkäkestoisemmin vuonna 2009 ja siitä on jo aikaa!!

Mutta....katsotaan, jos tuo ryhmä vaikka voimaannuttais mua selviään normiarjesta paremmin. Sehän sen tarkoitus on!

Kannattaa kysyä oman maakunnan sairaanhoitopiiriltä onko siellä menossa tai alkamassa tällaisia ryhmiä, jos kärsii ko. häiriöstä. Mutta näin...uusi vuosi ja näköjään uudet tuulet.

Black dog

Pakko vielä postata tällanen herättelevä video masennuksesta (miksei ahdistuneisuudestakin):

Vuodenvaihde on täynnä sekä toivoa että pelkoa

Vuodenvaihteet ovat usein mulle hyvin mutkikkaita. Toisaalta vuodenvaihde tuo mukanaan tiettyä toivoa. Voi aloittaa asioita niin sanotusti alusta. Toisaalta sitä pelkää tulevaa vuotta, tulevaisuutta. Miten pärjään häiriöni ja sairauteni kanssa. Olen myös taipuvainen monien oman elämäni pettymysten jälkeen enemmän pelkoon kuin toivoon. Ehkä näin siksi, että tuntuu, että jos toivon, en kestä enempää pettymyksiä. Vaikka kyllä varmaan kestäisinkin. Mutta se toiveikkuus, se odotus, se hyvän odottaminen ei pettymysten jälkeen ole enää yhtä helppoa. Itse asiassa se on todella vaikeaa ja kärsin siitä.

Silti haluan uskaltaa listata asioita mitä odotan uudelta vuodelta:

- Odotan sitä, että tulisin paremmin toimeen häiriöni ja sairauteni kanssa, paraneminenkin ois jees ;)
- Odotan sitä, että arkeni olisi tyydyttävää..minua tyydyttävää.
- Odotan sitä, että löytäisin luottamuksen Jumalaan uudelleen ( pelkään, että Hän pettää luottamukseni)
- Odotan sitä, että saisin elää
- Odotan sitä, että voisin löytää asioita, joista pidän
- Odotan sitä, että voisin tulla sinuiksi itseni kanssa enemmän
- Odotan sitä, että löytäisin hyvän seurakuntayhteyden
....näitä tulis niin paljon, että lista jatkuisi tosi pitkään, jos tälle tielle uskaltaa lähteä.

Kirjoitin vuoden 2011-2012 -vaihteessa itselleni kirjeen seuraavaksi vuodeksi avattavaksi, mutta en uskalla avata sitä...edes kahden vuoden jälkeen. Siellä niitä on. Minun toivoja ja toivotuksia itselleni seuraavalle vuodelle. En avaa, etten pety. Ehkä vielä joskus.... en tiedä uskallanko lukea näitäkään odotuksia ensi vuoden vaihteessa. Toivottavasti uskaltaisin ja näkisin, että jokin niistä on toteutunut.
Jospa vaikka Jumala ja elämä yllättäisi.

Parasta mahdollista uutta vuotta sinulle blogiseuraaja ja minulle toivottaen!!